ArcticFinland

 

Suomi arktisena maana ja Euroopan unionin jäsenvaltiona: miten Arktista neuvostoa vahvistetaan

 

Lassi Heininen, Lapin yliopisto

Lotta Numminen, TAPRI, Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus

 

 

Johdanto

Arktisella alueella on meneillään moniulotteinen ympäristöllinen, geopoliittinen ja geotaloudellinen muutos, minkä vuoksi alueen ja muun maailman väliset suhteet ovat rakentumassa uudella tavalla[1]. Pohjoisten alueiden luonnonvarat, sekä hyödynnettävät että potentiaaliset, ovat entistä tärkeämpiä globalisoituneessa maailmantaloudessa. Niistä johtuen kiinnostus Arktista aluetta kohtaan kasvaa[2]. Alueen rikkaista energiavaroista, erityisesti öljystä, on tullut maailmanlaajuisen energiaturvallisuuden puitteissa strategisia, ja siten osa alueen valtioiden kansallista turvallisuutta.

 

2010-luvulla maapallon pohjoisimmilla alueilla ei ole kuumaa eikä uutta kylmää sotaa, vaan alue on varsin vakaa ja rauhanomainen. Tämä johtuu kansainvälisestä, rajat ylittävästä yhteistyöstä, joka pitkälti kanavoituu alueellisten järjestöjen ja verkostojen kautta.[3] Arktisen alueen pääasiallisen yhteistyöfoorumi, Arktinen neuvosto, on hallinnollinen perusta, jolla ympäristöyhteistyöstä ja kestävästä kehityksestä pohjoisilla alueilla keskustellaan[4].

 

Edellä sanotusta seuraa, että pohjoisilla alueilla vallitsee eräänlainen dualismi: samaan aikaan kun alue on maailman vakaimpia ja rauhanomaisimpia, niin sen strateginen merkitys on kasvussa, mikä heijastuu paineena sotilaallisen läsnäolon lisäämiselle ja merialueiden valvonnalle. Tämä on olennainen muutos kylmän sodan jälkeiseen vakauteen ja rauhanomaisuuteen, joka on pohjaa rajat ylittävään, kansainväliseen yhteistyöhön. Kysymys kansainvälisten merialueiden ja niiden mannerjalustan hallinnasta on kuitenkin monitahoinen sisältäen niin kansainvälistä oikeutta ja politiikkaa kuin kansallista suvereniteettia.

 

Pohjoinen geopoliittinen alue ei ole erillään maailmanpolitiikasta eikä maailmanlaajuisesta kehityksestä. Ilmastonmuutos, maapalloistuminen sekä energiavarojen ja energiaturvallisuuden korostunut asema ovat luoneet uudenlaisia haasteita ja paineita sekä alueen sisäiselle dynamiikalle että vakaudelle. Nopea ympäristöllinen, geotaloudellinen ja geopoliittinen muutos yhtäältä korostaa alueen ja ulkopuolisen maailman välisten suhteiden ja niiden uudelleen määrittymisen merkitystä. Toisaalta se nostaa huolen pohjoisten alueiden luonnon tilasta sekä ihmisten asuinympäristöstä ja tulevaisuudesta kaukokulkeutuvien saasteiden ja ilmastonmuutoksen välittömässä vaikutuspiirissä.

 

Usean muun arktisen valtion tavoin Suomi julkaisi kesäkuussa 2010 Arktisen strategian[5]. Strategian keskeinen tavoite on vahvistaa monenkeskistä kansainvälistä yhteistyötä Arktisella alueella. Suomi pyrkii tähän tavoitteeseen tarjoamalla strategiassaan keinoja Arktisten neuvoston kehittämiseksi, kuten ehdottamalla arktista huippukokousta Arktisen neuvoston vahvistamiseksi ja EU:n aseman vahvistamista neuvostossa. Tässä paperissa arvioidaan sekä Suomea pohjoisena toimijana ja maan toimintaa arktisessa yhteistyössä että niitä keinoja, joilla pyrimme kansainvälistä yhteistyötä pohjoisessa ja erityisesti Arktista neuvostoa kehittämään.

 

Arktisen neuvoston toiminta ja uudet haasteet

 

Arktisen neuvoston jäsenvaltiot ovat Kanada, Tanska (Grönlannin ja Färsaarten kanssa), Suomi, Islanti, Norja, Venäjä, Ruotsi ja Yhdysvallat. Näiden valtioiden lisäksi neuvostossa toimivat niin kutsutut pysyvät osallistujat, jotka edustavat kuutta arktisten alkuperäiskansojen järjestöä[6]. Arktisessa neuvostossa alkuperäiskansojen järjestöt osallistuvat ministeritason päätöksentekoon esittämällä lausuntoja ja kannanottoja, jotka koskevat arktisen luonnon suojelua, luonnonvarojen kestävää käyttämistä ja perinteisten elinkeinojen harjoittamista.

Arktiseen neuvostoon kuuluu myös tilapäisiä ja pysyviä tarkkailijoita[7]. Nykyiset pysyvät tarkkailijat ovat kansainvälisiä organisaatioita, kuten esimerkiksi Arktisen alueen parlamentaarikkojen pysyvä komitea ja UNEP, ei-arktisia valtioita, kuten esimerkiksi Ranska ja Saksa, ja hallituksista riippumattomia kansainvälisiä järjestöjä, kuten esimerkiksi Arktinen yliopisto ja WWF. Pysyvän tarkkailijan asemaa ovat hakeneet muiden muassa Euroopan unioni sekä Kiina ja Japani[8]. Näiden anomukset ovat kuitenkin olleet jäissä jo jonkin aikaa, mikä on ehkä näkyvin esimerkki siitä, että neuvosto on jonkinasteisessa kriisissä.

Arktisen neuvoston toiminta perustuu kuuden asiantuntijatyöryhmän työlle. Neuvosto antaa lähinnä suosituksia ja tekee melko harvoin päätöksiä. Jos päätöksiä tehdäänkin, niin ne eivät ole kansainvälisoikeudellisesti sitovia. Neuvoston asialista on rajoitettu siten, että sen nykyinen mandaatti ei mahdollista keskustelua turvallisuuspolitiikasta. Lisäksi pyrkimys konsensukseen on tehnyt neuvostosta kyvyttömän ottamaan asialistalleen luonnonvarojen hyödyntämiseen liittyviä ja muita talouskysymyksiä.

 

Nyt tämä Arktisen neuvoston kautta kanavoitunut kansainvälinen, erityisesti monenkeskinen, yhteistyö on siis ensimmäisen suuren haasteen, jopa kriisin, edessä. Ensimmäinen suuri kysymys on se, miten neuvoston työn toista peruspilaria, kestävää kehitystä, toteutetaan tilanteessa, jossa sekä alueen valtiot että monet ulkopuoliset valtiot pyrkivät lisäämään alueen energiavarojen massaluonteista hyödyntämistä ja kuljetusta. Toinen keskeinen kysymys on se, mitä tapahtuu jäsenvaltioiden neuvostolle antamalle mandaatille. Nykyinen mandaatti saattoi riittää alkutilanteessa 1990-luvulla, mutta näin ei ole enää. Neuvoston asialista on osoittautunut turhan kapeaksi vastaamaan 2000-luvun alun haasteisiin, kuten globalisaatioon ja ilmastonmuutokseen, jotka merkitsevät luonnonvarojen massaluonteisen hyödyntämisen ja kuljetuksen kasvamista.

 

Samanaikaisesti kahdeksan Arktisen neuvoston jäsenvaltion välille on ilmaantunut painotuseroja arktisen yhteistyön jatkamisesta ja edelleen kehittämisestä. Viisi Pohjoisen jäämeren rannikkovaltiota – Kanada, Norja, Tanska/ Grönlanti, Venäjä ja Yhdysvallat – ovat muodostaneet keskenään uudenlaisen koalition. Näiden valtioiden ulkoministerit ovat tavanneet kahdesti [9] Pohjoisen jäämeren luonnonympäristön suojelun, sen mannerjalustan luonnonvarojen hyödyntämisen sekä YK:n merioikeusyleissopimuksen noudattamisen perusperiaatteista. Ainakin toistaiseksi nämä viisi rannikkovaltiota ovat ilmaisseet pyrkivänsä vahvistamaan sitoutumistaan merioikeusyleissopimuksen määräyksiin. Erimielisyyttä sen sijaan on kyseisen koalition legitimiteetistä: varsinkin Islanti korostaa asemaansa täysivaltaisena pohjoisten merien rannikkovaltiona edellä mainittujen valtioiden rinnalla[10].

 

Koska Jäämeren rannikkovaltioiden välillä on ainakin ollut kiistoja merirajoista ja mannerjalustan hyödyntämisestä ja koska niihin liittyviä oikeudellisia kysymyksiä nousee väistämättä esille, on aiheellista, että valtiot sopivat niistä keskenään. Tämä koskee myös Islantia, jolle 200 meripeninkulman talousvyöhyke on tärkeä kansallinen ja taloudellinen kysymys. Valtioiden välisiä meriraja- ja mannerjalustakiistoja voidaan hyvin ratkaista myös kahdenvälisesti, kuten Norja ja Venäjä tekivät hyväksyessään Barentsinmeren mannerjalustan jaon syksyllä 2010. Näyttääkin siltä, että Arktisen alueen rannikkovaltioiden kahdenkeskisen yhteistyön merkitys kasvaa myös jatkossa.

Suomen pyrkimykset vahvistaa Arktista neuvostoa

 

Suomi määritteli Arktisessa strategiassa pohjoisen ja arktisen politiikkansa tavoitteet ja keinot niiden edistämiseksi. Käytännössä tämä tapahtuu vahvistamalla Arktista neuvostoa ”alueen ainoana kahdeksan arktisen valtion muodostamana yhteistyörakenteena” eri tavoin[11].

 

Strategiassa mainittiin neljä keinoa neuvoston kehittämiseksi: Ensiksi, Suomi tukee uusien pysyvien tarkkailijajäsenten hyväksymistä neuvostoon ja painottaa erityisesti Euroopan unionin hyväksymistä pysyväksi tarkkailijaksi. Toisena keinona Suomi haluaa kehittää Arktisen neuvoston toimintaa foorumina strategiselle arktiselle keskustelulle nykyistä laajemmin. Strategisella keskustelulla tarkoitetaan tässä yhteydessä esimerkiksi alueen kansainvälisten sopimusten sääntelyaukkojen ja päällekkäisyyksien identifiointia. Lisäksi neuvoston asialistan laajentamista pidetään aiheellisena. Asialistan laajentaminen tosin vaikuttaa haastavalta, kun otetaan huomioon rannikkovaltioiden haluttomuus ottaa muut arktiset valtiot mukaan keskusteluihin luonnonvarakysymyksistä.

 

Kolmanneksi, Suomi tukee Arktisen neuvoston pysyvän sihteeristön perustamista ja pysyvän rahoitusjärjestelmän luomista. Kumpikin näistä puuttuu tällä hetkellä, mikä vaikeuttaa neuvoston työn jatkuvuutta. Suomen neljäs tavoite on Arktisen neuvoston työn näkyvyyden lisääminen, sillä neuvoston työryhmien raportit jäävät helposti suurelta yleisöltä huomaamatta.

 

Myös eräät muut Arktisen alueen valtiot ovat ehdottaneet strategioissaan Arktisen neuvoston kehittämistä. Niihin verrattuna Suomen strategia tuo esiin kaksi uutta asiaa: ehdotuksen kahdeksan valtion huippukokouksen järjestämisestä, ja Euroopan unionin näkyvä tukeminen sen pyrkimyksessä päästä Arktisen neuvoston pysyväksi tarkkailijajäseneksi. Ulkoministeri Alexander Stubb tarttui Arktisen neuvoston vahvistamiseen puheessaan kesäkuussa 2010 ja ehdotti arktisen huippukokouksen järjestämistä lähitulevaisuudessa[12]. Puheen jälkeen kokouksen asialistaksi on ehdotettu seuraavia kohtia: 1) miten yhdistää luonnonvarojen käyttäminen ympäristöasioiden kanssa, 2) ketkä ovat legitiimit toimijat arktisella alueella, ja 3) miten Arktista neuvostoa tulee kehittää[13].

 

Vaikka kokouksen järjestämisen käytännön ongelmaksi on jo muodostunut Suomen esittämä liian tiukka ja epärealistinen aikataulu[14], niin on syytä pohtia aloitetta ja sen hyödyllisyyttä. Arktisen neuvoston vahvistamiseen tähtäävä korkeantason huippukokous voi onnistuessaan tuoda laajempaa huomiota arktisiin kysymyksiin ja nostaa niiden painoarvoa alueen valtioiden (ulko)politiikassa sekä tuoda uusia voimavaroja Arktisen neuvoston vahvistamiseen.

 

Tätä artikkelia varten kysyimme muiden Arktisen neuvoston jäsenvaltioiden arktisten asioiden asiantuntijoilta heidän näkemyksiään huippukokouksen tarpeesta ja sen alustavasta asialistasta sekä siitä, miten he näkevät EU:n entistä vahvemman roolin neuvostossa.

 

Ensikommentit (ks. alla) olivat osin varauksellisia sen suhteen, että onko huippukokoukselle ylipäätään tarvetta ja tilausta. Taustalla on se, mikä vastauksissa korostui, että Arktisen neuvoston tärkeimmät kokoukset järjestetään, puheenjohtajamaan toimesta, jo nyt säännöllisesti, myös ulkoministeritasolla. Ja myös Suomen esittämän korkean tason huippukokouksen asialista nähtiin sellaisena, että se voidaan käsitellä ulkoministeritasolla.

 

<Yhdysvaltain ja Kanadan asiantuntija>: Korkeantason kokous voi lähettää viestin siitä, että arktisen alueen hallintamekanismit ja instituutiot eivät toimi. Asioiden edistymisestä pitäisi siksi lähettää toisenlainen signaali.

 

<Tanskalainen virkamies>: Tuemme huippukokousta, mutta vain siinä tapauksessa, että hallitusten tai valtioiden päämiesten tapaamiselle on aihetta. Näin ei ole Suomen ehdottaman kokouksen suhteen, sillä ehdotetut aiheet ovat sellaisia, jotka ulkoministerit voivat käsitellä.

 

<Venäläinen asiantuntija>: On vaikeaa arvioida, millä tasolla Venäjä osallistuisi huippukokoukseen. Osallistuminen riippuu pääministeri Putinin ja preseidentti Medvedevin valta-tasapainosta ennen Duuman vaaleja. Ajatus huippukokouksesta saattaa onnistua, jos se kytketään Venäjän tekemään Polar Decade –aloitteeseen.

 

<Ryhmä kanadalaisia asiantuntijoita>: Emme ole vakuuttuneita siitä, että huippukokoukselle on tarve. Näkemyksemme on, että ulkoministerit ovat yhä edelleen johdossa ja on epävarmaa, mitkä aiheet olisivat sellaisia, joihin maiden johtajien todella täytyisi puuttua.

 

Suomen aloitteellisuus arktisissa kysymyksissä nähtiin kuitenkin positiivisena (ks. alla):

 

<Kanadalainen asiantuntija> Suomalaiset ja kanadalaiset saivat koko monenkeskisen prosessin liikkeelle arktisella alueella Arktisen ympäristösuojelustrategian (Arctic Environmental Protection Strategy) kautta. Suomi teki aloitteen ja johti prosessia. Nykyinen aloitteellisuus on todella tarpeellista.

 

<Islantilainen asiantuntija> Islanti tukee käytännössä kaikkea, mikä saisi viiden rannikkovaltion ryhmän rivit horjumaan ja lisäisi Arktisen neuvoston keskeistä asemaa.

 

Huippukokoukselle ehdotetun asialistan sisältö voi osoittautua ongelmalliseksi (ks. alla): Esimerkiksi ei-rannikkovaltioiden halu vaikuttaa merellisten luonnonvarojen käyttämiseen ja meriympäristön suojelemiseen jättää liikaa tilaa erilaisille tulkinnoille ja voi siten vaikuttaa rannikkovaltioiden näkökulmasta epäilyttävältä, sillä luonnonvarojen käyttö ja ympäristönsuojelu kuuluvat niiden kansallisen päätäntävaltaan. Vaikka ehdotuksen tarkoituksena olisikin avata keskustelua arktisten luonnonvarojen kestävästä käytöstä, joka on Arktisen neuvoston yleisesti hyväksytty periaate, sitä voidaan pitää yrityksenä koordinoida luonnonvarojen hyödyntämistä tai ympäristönsuojelua kansainvälisesti, mihin neuvostolla ei ole oikeutta.

 

<Venäläinen asiantuntija>: Arktista neuvostoa voidaan vahvistaa ainoastaan rajatulla määrällä asioita. Venäjä ei lähde mukaan laajempaan uudistamiseen. Kokouksen agenda on hyvin yleinen, sillä saadaan harvoin hyviä tuloksia aikaan.

 

<Yhdysvaltain ja Kanadan asiantuntija>: Luonnonvarojen käyttö on ”kansallinen” aihe, minkä takia on outoa, että ei-rantavaltio Suomi haluaa puuttua niiden säätelyyn. Sen sijaan on syytä pohtia, miten paikallisia ja globaaleja regiimejä, niiden suojelua ja säätelyä, vahvistetaan hätätilanteissa. Yhdysvalloille keskeinen kysymys on: yhteistyötä – mistä ja kenen kanssa?

 

<Venäläinen asiantuntija>: Suomen asettama huippukokouksen asialista näyttää oudolta. Luonnonvarat ja ympäristö –aihe on erikoista Suomelta, koska Suomella ei ole mahdollisuuksia luonnonvarojen käyttöön arktisella alueella toisin kuin Venäjällä. Voi vaikuttaa siltä, että Suomi on ympäristön puolella jo lähtökohtaisestikin ja että Suomen kanta olisi, että arktisella alueella ei pidä ottaa luonnonvaroja käyttöön ollenkaan. Venäjälle luonnonvarakysymys on kuitenkin elintärkeä, se on myös kysymys suvereniteetista.

 

Myös kysymys arktisten alueiden ”legitiimeistä” toimijoista voi osoittautua vaikeaksi: esimerkiksi eräät ensikommentit osoittavat mahdollisuuden väärinkäsitykseen (ks. alla), koska sana ”legitiimi” voidaan ymmärtää sanamukaisesti kansainvälisoikeudellisesti laillisten toimijoiden määrittelemisenä.

 

<Islantilainen asiantuntija>: Ketkä ovat legitiimit toimijat – kysymys on vaikea. Sana ”legitiimi” voi aiheuttaa väärinkäsityksiä, eli asiaa ei pitäisi lähestyä vain laillisena kysymyksenä. Siksi esimerkiksi uudelleenmuotoiltu kysymys ”ketkä ovat pääasialliset toimijat arktisella alueella ja miten he voivat vaikuttaa kestävään kehitykseen ja parempiin elinoloihin arktisella alueella”? voisivat olla varmemmalla pohjalla. Lisäksi kysymykseen luonnonvaroista ja ympäristöstä tulisi lisätä ihmis-dimensio: miten luonnonvarakehitys palvelee arktisten yhteisöjen intressejä?

 

<Venäläinen asiantuntija>: Toinen kysymys, (legitiimit toimijat) on Venäjälle hyvin kiinnostava, koska sillä on mannerjalustaintressit ja se on tehnyt hakemuksen YK:lle jalustan ulkorajoista. Venäjä voi nähdä tämän aiheen hyvänä mahdollisuutena korostaa asemaansa, mutta yhtä lailla kysymys voidaan nähdä Venäjä-vastaisena.

 

Pohjoisten alkuperäiskansojen kansanvälinen asema on vahva verrattuna muihin alkuperäiskansoihin, mikä johtuu pitkälti niiden tunnustetusta asemasta kotimaissaan ja niiden järjestöjen pysyvän osallistujan asemasta Arktisessa neuvostossa. Tieto luonnosta, perinteiset elinkeinot ja kysymykset maankäyttöoikeuksista ovat vahvistaneet alkuperäiskansojen asemaa entisestään kansainvälisinä, poliittisina toimijoina[15]. Vaikka alkuperäiskansojen osallistumista halutaan Arktisessa neuvostossa tukea, heidät on jätetty pois Arktisen neuvoston ulkopuolella järjestetyistä tapaamisista. Ja kuitenkin pohjoiset alkuperäiskansat voivat toimia kokouksessa perinteisen tiedon ja paikallisten olosuhteiden asiantuntijoina. Tämän vuoksi on tärkeätä pohtia, ketä mahdolliseen huippukokoukseen kutsutaan alueen valtioiden edustajina päämiesten ja hallitusten lisäksi.

 

<Yhdysvaltain ja Kanadan asiantuntija>: Alkuperäiskansat täytyy ottaa mukaan korkean tason kokoukseen.

 

<Islanti, asiantuntija> Aina kun uusi, Arktisen neuvoston rutiineista poikkeava poliittinen aloite tehdään, on olemassa riski siitä, että alkuperäiskansat jätetään ulkopuolelle.

 

Euroopan Unioni ja Arktinen neuvosto

 

Suomen toinen ehdotus, Euroopan unionin hyväksyminen Arktisen neuvoston tarkkailijajäseneksi, on aiheellinen monestakin syystä. Ja, jäsenyysanomus on myös saanut tukea (ks. alla): Ensinnäkin EU vaikuttaa jo nyt Arktiseen alueeseen monella tavalla: kansainvälisessä ilmastopolitiikassa, missä unioni on globaalivaikuttaja, arktisen kalan suurostajana sekä arktisen ympäristö- ja ilmastotutkimuksen merkittävänä tukijana. Toiseksi, jos EU otetaan mukaan Arktiseen neuvostoon pysyvänä tarkkailijana, unionin politiikantekijät oppivat arktisista ja muista pohjoisista asioista lisää, mikä voi vaikuttaa positiivisesti EU:n oman arktisen politiikan kehittymiseen ja kehittämiseen. Kolmanneksi, unioni voi myös tuoda Arktiselle neuvostolle sen kipeästi kaipaamia lisäresursseja ja uudenlaisia hyviä käytäntöjä (best practices) monenkeskiseen kansainväliseen yhteistyöhön. Lisäksi EU:n mukaantulo voi vähentää suurimpien rannikkovaltioiden – Yhdysvallat, Kanada ja Venäjä – hallitsevuutta neuvostossa, sillä se on halutessaan vahva toimija.

 

<Islantilainen asiantuntija>: EU:n pysyvää tarkkailijajäsenyyttä tulevat tukemaan kaikki Pohjoismaat. Jos EU otetaan mukaan, politiikantekijät ymmärtävät arktisia asioita paremmin, ja he voivat myös määritellä roolinsa helpommin. Unionin mukaan tuleminen voi vähentää suurimpien rantavaltioiden dominanssia.

 

Kysymys ei kuitenkaan ole ongelmaton Arktisen neuvoston ja sen joidenkin jäsenmaiden kannalta (ks. alla). Kolme niistä on myös Euroopan unionin jäsenvaltioita, kaksi muuta kuuluu Euroopan talousalueeseen ja Venäjä on EU:n pohjoisen ulottuvuuden osapuoli. Unionin, tai sen komission, pysyvä tarkkailijajäsenyys neuvostossa voidaan tulkita pyrkimykseksi osallistua tavalla tai toisella pohjoisten energiavarojen hyödyntämiseen tai tulla kontrolloimaan niiden käyttöä. Esimerkiksi EU:n kannanotot hylkeen- ja valaanpyyntiin sekä villieläintuotteiden myyntiin ovat jo aiheuttaneet ristivetoa arktisella alueella, kun esimerkiksi Kanada on protestoinut unionin hyljetuotteiden tuontikieltoa vastaan. Kielto nähdään unionin kyvyttömyytenä ymmärtää arktisia kysymyksiä, kuten alkuperäiskansojen oikeutta harjoittaa perinteisiä elinkeinoja ja hyötyä siitä taloudellisesti.

 

Unioni on myös osoittautunut vaikeaksi yhteistyökumppaniksi Arktisten alueen ulkopuolisissa kansainvälisissä ympäristöneuvotteluissa, kuten ilmastoneuvotteluissa. EU:ta pidetään hankalana neuvottelukumppanina unionin sisäisen konsensuksen luomiseen kuluvan ajan ja energia vuoksi. Unionin liittyminen Arktisen neuvoston pysyväksi tarkkailijaksi voisi johtaa sen päätöksenteossa vastaaviin ongelmiin, joita suuret rannikkovaltiot luultavasti haluaisivat välttää.

 

<Yhdysvaltain ja Kanadan asiantuntija>: EU:n roolista Arktisessa neuvostossa voidaan neuvostossa olla eri mieltä (ainakin Yhdysvallat ja Kanada saattavat olla sen suhteen eri mieltä).

 

Lopuksi eräät kommentit neuvoston ei-EU-jäsenmaista toteavat (ks. alla), että ongelmaksi voi muodostua se, että unionin ulkopuoliset eivät erota Suomen ja muiden EU-jäsenvaltioiden omaa ääntä unionin äänestä. Varsinkaan kun ei ole aina niin selvää, että missä asioissa unionilla on toimivaltaa ja missä ei. Esimerkiksi liika samaistuminen unionin politiikkaan saattaa hämärtää ko. EU-jäsenvaltion aseman Arktisen neuvoston jäsenmaana.

 

<Kanadalaiset asiantuntijat>: On selvää, että Suomen lähestymistavan kulmakivi on EU:n mukaan saattaminen. Ongelma on se, että tästä ei selviä, kumman kompetenssi tulee esille eri asioissa – Suomen valtion vai Euroopan. Tämä aiheuttaa epäluuloa.

 

<Venäläinen asiantuntija>: Ad hoc tarkkailijajäsenyys voi olla realistisempi vaihtoehto EU:lle varsinkin Arktisen neuvoston työryhmissä. Kun neuvoston jäsenet tottuvat EU:n edustajien läsnäoloon, voi olla helpompaa saada pysyvä tarkkailijajäsenyys.

 

Edellä sanotusta seuraa, että samalla kun Suomi tukee Euroopan unionin tarkkailijajäsenyyttä neuvostossa, niin Suomen ryhtyminen unionin äänekkääksi puolestapuhujaksi arktisissa kysymyksissä ei ole ongelmatonta Arktisen neuvoston eikä Suomen oman toiminnan kannalta. Voisi olla niin, että Suomen kannattaa tarkkaan pohtia linjaansa ja politiikkansa sekä arktisena toimijana ja Arktisen neuvoston jäsenmaana että Euroopan unionin jäsenmaana, jos haluamme vahvistaa asemaamme arktisena maana sekä Arktisen alueen ja Pohjois-Euroopan kansainvälisessä yhteistyössä.

 

Lopuksi

 

Suomi ei ole Pohjoisen jäämeren rannikkovaltio, mutta me olemme yksi Arktisen alueen kahdeksasta maasta. Vaikutusmahdollisuutemme Pohjoisen jäämeren luonnonvarojen käyttöön ja taloudelliseen kehitykseen ovat rajalliset. Arktinen alue on kuitenkin laajempi kuin pelkkä Jäämeri. Pohjois-Suomi kuuluu arktiseen alueeseen, meillä on arktinen alkuperäiskansa ja voimme pyrkiä viemään arktista osaamistamme muualle. Voimme myös vaikuttaa koko arktisen alueen kansainväliseen kehitykseen vahvistamalla ja uudistamalla Arktista neuvostoa niissä asioissa, joissa se on mahdollista. Näin on Suomen strategiassa tehtykin.

 

Olennaista on huomata, että neuvosto on rakentunut Arktisen ympäristösuojelustrategian varaan ja toistaiseksi keskittynyt ympäristönsuojeluyhteistyöhön. Kestävä kehitys, joka on siis Arktisen neuvoston julkilausuttu tavoite, edellyttää luonnonvarojen hyödyntämisen ja muiden talouskysymysten tiiviimmän mukaan ottamisen neuvoston keskusteluihin ja toimintaan. Näin on siitäkin huolimatta, että rannikkovaltioiden keskinäinen yhteistyö ei välttämättä tue ajatusta, että Arktisesta neuvostosta tulisi keskeinen foorumi, jossa käsitellään mannerjalusta- ja merirajakysymyksiä.

 

Koska Suomi on rannikkovaltioiden ydinryhmän luonnonvarakeskustelujen ulkopuolella, Arktisen neuvoston vahvistaminen on paras tapa osallistua Arktisen alueen ympäristön suojeluun sekä sen laaja-alaiseen alueelliseen kehittämiseen ja kansainvälisen aseman vahvistamiseen. Suomi voisikin vielä rohkeammin korostaa nykyisen kansainvälisen yhteistyön merkitystä ja tärkeyttä Arktisella alueella, sekä Arktinen neuvoston puitteissa että globaalisti, ja lähteä sen puolestapuhujaksi. Monenkeskisen yhteistyön syventäminen on hyvin tärkeää esimerkiksi tutkimus-, talous- ja alkuperäiskansojen asemaa koskevissa kysymyksissä sekä ympäristönsuojelussa. Jos arktinen huippukokous edistää tätä tavoitetta, niin se on hyödyllistä järjestää.

 

Suomi tukee aktiivisesti Euroopan unionin hyväksymistä Arktisen neuvoston pysyväksi tarkkailijajäseneksi. Lisäksi Suomi voi tuoda lisäarvoa unionille toimimalla sekä arktisten asioiden asiantuntijana Arktisessa neuvostossa että osallistumalla unionin ulkosuhdepolitiikkoihin, kuten Pohjoinen ulottuvuus, ja kumppanuusohjelmiin sekä niiden kehittämiseen. Vastaavasti unioni voi tuoda lisää resursseja, kuten tutkimusvaroja, Arktiseen neuvostoon. Tavoitteena voisikin olla asemamme vahvistaminen Arktisen alueen kansainvälisessä yhteistyössä sekä Euroopan unionin että Arktisen neuvoston jäsenmaana.