ArcticFinland

Tutkimusprofessori, johtaja Timo Koivurova
Pohjoisen ympäristö- ja vähemmistöoikeuden instituutti
Arktinen keskus, Lapin yliopisto

Näyttää siltä, että Kansainvälisen työjärjestön ILO:n vuonna 1989 hyväksymä alkuperäiskansasopimus ei aiheuta paljon iloa ainakaan Lapissa. Tietty osa ILO sopimuksen arvostelusta johtuu puutteellisesta tiedosta. Moni ei yksinkertaisesti tiedä, mitä nämä kansainväliset sopimukset ovat, ja mitä niiden ratifioinnista seuraa.

Toisaalta on myös tosiasia, että sopimuksen ratifioiminen aiheuttaa oikeasti haasteita Suomen oikeusjärjestykselle. Muun muassa YK:n rotusyrjintäkomitea arvostelee saamelaiskäräjälakia liian rajoittavaksi sen suhteen, ketä voidaan pitää saamelaisena. Tärkeää olisi käynnistää dialogi, jossa pyrittäisiin erittelemään, mitkä osat sopimusta ovat todella ongelmallisia ja mitkä eivät. Pyrin tässä kirjoituksessa selventämään tiettyjä väärinkäsityksiä ILO sopimuksesta, joihin olen kansainvälisen oikeuden asiantuntijana törmännyt. Toivon, että tutkijayhteisö osallistuu tähän keskusteluun. Tarvitsemme analyyttisiä puheenvuoroja sopimuksen ratifioinnin vaikutuksista, emme asianosaisten julkisia syytöksiä toisiaan vastaan.

Miksi tarvitsemme tämäntyyppistä keskustelua nyt? Suomi ja Ruotsi saavat moitteita lähes kaikilta mahdollisilta ihmisoikeuselimiltä säännöllisin väliajoin sen takia, ettemme ratifioi tätä sopimusta. Viimeisinä tähän joukkoon ovat liittyneet YK:n alkuperäiskansaraportoija sekä EU:n parlamentti. Jos joku yksittäinen ihmisoikeusasia huonontaa tällä hetkellä Suomen mainetta ihmisoikeuksia kunnioittavana maana, se on juuri tämä. Koko ajan kehittyvä alkuperäiskansoja koskeva kansainvälisen oikeuden säännöstön määrä ja sisältö ovat johtamassa siihen, että kohta emme enää pohdi ratifioidako vai ei, vaan koska ratifioida.

Olen kuullut ehdotuksia, että Suomen pitäisi tehdä aloite ILO sopimuksen muuttamiseksi. On totta, että vuoden 1989 ILO sopimus pitkälti korvasi vuoden 1957 edeltäjänsä. Tämä johtui siitä, että vuoden 1957 ILO:n alkuperäiskansasopimus pyrki avoimesti integroimaan alkuperäiskansat valtaväestöön. Tähän ajattelutapaan ei ole palaamista, eikä vuoden 1989 ILO sopimusta olla muuttamassa. On vain kaksi vaihtoehtoa, ratifioida tai ei.

Mikä tässä ILO sopimuksen ratifioimisessa sitten on vaikeaa? Lehtikirjoittelun pohjalta näyttäisi, että keskeisin ongelma on sopimuksen maankäyttö- ja maanomistus artikla 14. Lehtikirjoittelussa näytetään olettavan, että ILO sopimuksen ratifioinnilla saamelaiset saisivat jonkun määrittelemättömän omistusoikeuden Lapin maihin tai ainakin kotiseutualueensa maihin. On totta, että kun artiklan 14 lukee, vaikuttaa siltä, että maanomistus Lapissa pitää pistää uusiksi.

Näin ei näytä käyneen Norjassa, jossa on erittäin vaikutusvaltainen saamelaisväestö. Norja ratifioi sopimuksen ensimmäisenä valtiona maailmassa vuonna 1990 mutta toteutti sopimuksen maaoikeusartiklan hyvin kiireettömästi 15 vuoden prosessin aikana. Pelkästään ILO sopimus ei siirrä kenenkään omaisuutta toiselle. Maanomistus ja -käyttöasiat ovat kansallisen oikeusjärjestyksen ydintä ja ne menevät Suomessa lopulta riippumattoman tuomioistuinlaitoksen ratkaistaviksi.

Oliko tämä Ruijan laki sitten räätälöity vain saamelaisille? Ei. Norjan valtio antoi Ruijan maan kaikille alueen väestöryhmille, kveeneille, saamelaisille ja norjalaisille. Maanomistuskysymykset pitää jokaisen todistaa komissiomenettelyssä, mikä vie paljon aikaa.

ILO sopimusta valvovat virkamiehet ovat ihmeissään siitä, miksi sopimusta luetaan Suomessa kirjaimellisesti pilkkua ja pistettä myöten. Olen kuullut, että Suomi voitaisiin viedä jopa kansainväliseen tuomioistuimeen, jos ILO sopimusta ei pilkuntarkasti noudateta. Näinhän asia ei ole. ILO:n asiantuntijakomitea voi tehdä huomautuksia ja korjauspyyntöjä mutta muuten sopimuksen täytäntöönpanoa lähinnä seurataan työjärjestössä.

Sopimus nimenomaisesti sanoo artiklassaan 34, että sopimus voidaan täytäntöönpanna kunkin maan olosuhteiden mukaan joustavasti. Näin tehtiin myös Norjassa. Mitä muuta voidaan odottaa sopimukselta, joka neuvoteltiin yleismaailmalliseksi. Vaikka sen on ratifioinut vain 22 valtiota ympäri maailmaa, yleismaailmalliseksi neuvoteltuihin sopimuksiin rakennetaan aina joustavuutta. Koska alkuperäiskansoja asuttavien maiden olosuhteet poikkeavat toisistaan niin paljon, on luonnollista, että joustavuutta täytyy löytyä. Tätä joustavuutta tarvitaan ennen kaikkea alueilla, joita asuttavat monet väestöryhmät.

Mihin Suomi ILO sopimuksen ratifioinnilla sitten sitoutuisi? Prosessiin, jossa vähitellen pohdittaisiin miten eri artiklat – ei pelkästään maaoikeudet – voitaisiin Suomessa täytäntöönpanna. Tämän tulisi Norjan mallin mukaan tapahtua Suomen omien realiteettien pohjalta Suomessa laaditulla aikataululla. Hyvä puoli asiassa on, että Suomessa on tehty jo paljon selvityksiä ILO sopimuksen ratifiointia silmällä pitäen. Kuten Norjan esimerkki todistaa, mielestäni on perusteetonta liioitella ILO sopimuksen aiheuttamia ongelmia Lapissa, joskin on totta, että sopimuksen täytäntöönpanossa myös haasteita löytyy.

Mitä Suomi ja Lappi sitten tällä ratifioinnilla saavuttaisi? Emme varmasti halua pilata ihmisoikeusmainettamme maailmalla, missä ikinä päin Suomea nyt asummekaan. Toisaalta, pelkkä ihmisoikeusmaineen kiillottaminen ei voi olla ratifioinnin pontimena. Hyvä puoli sopimuksen ratifioinnissa nähdäkseni on, että näiden asioiden käsittely voitaisiin siirtää päivänpolitiikan ylä – ja ulkopuolelle. Asianosaisten ei tarvitsisi aina odottaa, mitä kulloinenkin hallitus taas tuumii ILO sopimuksesta.

Tärkeintä olisi mielestäni tiedostaa, ettei ILO sopimus ole mikään yksityiskohtainen laki vaan hyvin joustava globaaliksi suunniteltu kansainvälinen sopimus, jonka velvoitteet voidaan ja pitää sovittaa kunkin maan olosuhteisiin soveltuviksi. Norjalta voimme oppia sen, että ILO sopimuksen maaoikeusvelvoitteet voitiin räätälöidä Ruijan kaikkien väestöryhmien, ei pelkästään saamelaisten, etuja suhteellisen hyvin vastaaviksi. Toisaalta kyllä saamelaisilla on Ruijan laissakin erityisasema. Kyse on kuitenkin alkuperäiskansojen oikeuksia edistävästä sopimuksesta. Toinen oppi Norjan mallista on, että Ruijan lailla päätösvaltaa ja maanomistusta todella siirrettiin Oslosta Ruijaan. Lapin näkökulmasta tämäntyyppinen kehitys ei varmasti olisi huono asia.

Tämän artikkelin lyhennelmä julkaistiin Kalevassa 24.2.